Unelmaloma paratiisissa!

Miami oli valtaisa kokemus, joka kruunasi matkani Yhdysvaltoihin. Kiitos kuuluu Stewartille ja Phyllisille. Heidän vieraanvaraisuutensa oli uskomatonta, kuten oli heidän 2,2 hehtaarin (viiden eekkerin) upea puutarhansakin. Kysymys ei ole mistään pikkuisesta omakotitalosta, vaan mahtavasta paikasta ja sen eksoottisesta puutarhasta. Aiemmin minulla ei ollut varmuutta siitä, onko ”todellista paratiisia” olemassa. Nyt tiedän että on − vaikkakin kukin kandidaattipaikka täyttää eri tavoin paratiisin kriteerit! Guthrie-perheen paratiisi sijaitsee Miamin keskustasta n. 10 mailia sijaitsevalla Coral Gables esikaupunkialueella. Liikennelentäjänä toiminut Stewartin isä ja äiti rakensivat talon suurella tontilla olleista kivistä ja perustivat puutarhan eri puolilta maailmaa mm. Brasiliasta ja Vietamista peräisin olevista hedelmäpuiden taimista. Me tunnemme mangot ja niputamme kaikki mangolajikkeet yhdeksi ja samaksi hedelmäksi. Lajeja on kuitenkin paljon. Guthrien puutarhassakin on seitsemän eri lajia olevaa mangopuuta, joista yksi on oma lajike nimeltä ”guthrie”. Stewartin isä on kasvattanut puun Saigonista peräisin olevasta pistokkaasta. Olen syönyt mangoja Intiassa ja ostanut niitä lähinnä Etelä-Amerikasta tuotuina sittaristakin ja luullut tietäväni miltä mangot maistuvat. Guthreilla vierailun jälkeen tiedän, että en todellakaan tiennyt että mangot voivat olla NÄIN hyviä. Suomeen tuotavien mangojen ja guthrie-lajikkeen (sekä heidän kuuden muun lajikkeensa) makujen ja tekstuurin välillä ero on kuin yöllä ja päivällä. Meillä oli ilo syödä mehukkaita mangoja niin aamulla kaurapuuron kanssa kuin illallisella jälkiruokana. Ruoasta puheen ollen, Stewart ja Phyllis tekivät herkullista salaattia guavasta hieman sokeroituna. On sanomattakin selvää, että puutarhassa on myös guavapuita. Pääasiassa kuitenkin he kasvattavat mangojen lisäksi avocadoja ja carambolaa. Emme olleet Elo-Hannan kanssa vain ruokittavina siellä, vaan minulla oli ilo – kuten kuvista näkee – tehdä puutarhassa töitäkin ja avustaa Stewartia avocadopuiden karsimisessa. Heillä on siihen hydrauliset laitteet, jolla pääsee isojen puiden latvaoksiin käsiksi. Karsimme ja silppusimme oksat Vermeerillä, joka ei ollut mikään pikkuoksasilppuri, vaan todella paksujen oksien nielijä. Vermeeriä vajasta pihalle kuljetettaessa Stewart totesi Vermeeristä hauskasti, ”they also do paintings” viitaten hollantilaiseen taidemaalariin Johannes Vermeeriin. Työskentely 33 asteen helteessä suojavarusteissa nosti mukavasti kuntoa.

Keskiviikkona matkattiin Key Largoon Stewartin ystävän, Miamin yliopiston oseanologian laitoksessa professorina työskentelevän meribiologin Jackin rantamajalle. Jack vei meidät moottoriveneellään snorklaamaan ulkomerellä sijaitsevalle koralliriutalle ja ihastelemaan merenalaista elämää ja värikkäiden kalalajien runsautta. Todella suolainen ja lämmin merivesi teki vedessä kellumisen ja riutanpohjan elämän tarkastelun helpoksi, vaikka suolanmaku ei voinut olla vaikuttamatta hengittämiseen ja nieleskelyyn. Saimme EH:n kanssa ensimmäistä kertaa kosketusta maailmaan merenpinnan alla, jonka värivalikoimaa ei voinut olla ihastelematta. Tässä lista kaloista, jotka tunnistimme Stewartin korallikaloja esittelevästä kirjasta: barracuda, grey snapper, schoolmaster, mahogany snapper, bluestriped grunt, jolthead porgy, bermuda chub, gray angelfish. sergeant major ja stoplight parrotfish. Mereltä palattuamme grillasimme Key Largossa ”dolfiinia” eli mahi mahia (ks. http://en.wikipedia.org/wiki/Mahi-mahi). Kyseessä on ahvenkala, jolla on hieno maku. ”Ruokaperräisten” jälkeen oli hienoa lähteä Stewartin ja Jackin kanssa vielä melomaan kajakilla läheiselle lintusaarelle. Biologian tuntemukseni lisääntyi Miamin matkalla tuntuvasti kun kalojen lisäksi tutuiksi tulivat myös rauhallinen valkoinen jalohaikara (Egretta alba) ja levoton musta ilkimys Kaapparilintu (Man of War bird), joka vie saaliin vähäväkisten suusta.

Perjantaina ennen lentoa takaisin Columbukseen ajoimme Coconut Groven rantakaupunkiin. Kävimme Key Biscayne -lahden ensimmäisessä talossa sijaisevassa museossa The Barnacle, ostimme piknik -ruokaa satamassa sijaitsevasta Fresh Marketista ja lounastimme laiturin reunalla.

Nyt on sunnuntai ja olen matkalla kotiin. EH:lla on vielä väitöstilaisuus elokuun 15. ennen kuin hän pääsee takaisin Tallinnaan ja Turkuun sekä palautumaan valtaisan urakan rasituksista. Istun nyt Chicagon lentokentällä ja odotan Helsingin koneen lähtöä parin tunnin päästä. Kiitos kaikille teille, jotka olitte mukana matkallani. Pian taas tavataan kunhan pääsen kotimaan kamaralle. Veikkostravelblog sulkeutuu odottamaan seuraavaa raportoimisen arvoista matkaa.

Matkalla Miamiin!

Olen jumittunut Charlotten (North Carolina) lentokentälle. Lähdin iltapäivällä Columbuksesta tarkoituksena lentää Miamiin neljäksi päiväksi. Jatkolento on myöhässä ja yritän käyttää aikani päivittääkseni pysähdyksissäni olleen matkablogin. Miksi Miamiin? Menen tapaamaan hyvää ystävääni ja kollegaani kulttuuriantropologi Stewart Guthrie’a. En ole nähnyt Stewartia sen koommin kun hän kävi vaimonsa Phyllisin kanssa Turussa viimeksi syksyllä 2004. Stewart ja Phyllis viettivät neljä kuukautta Turussa keväällä 2000, jolloin Stewart oli Turun yliopiston uskontotieteessä vierailevana Fulbright-professorina. Lisäksi Stewart osallistui minun ja Ilkka Pyysiäisen järjestämään, yhteen kognitiivisen uskontotieteen ensimmäisistä kansainvälisistä metodologiakonferensseista Seilin saaressa kesäkuussa 1999. En ollut suunnitellut matkaa Floridaan. Otin Stewartiin yhteyttä ja pahoittelin että meillä ei ole EH:n väitöskirjan viimeistelyn vuoksi mahdollisuutta matkustaa Miamiin tämän reissun aikana. Stewart kuitenkin sanoi, että olisi mukavaa, jos tulisimme edes pistäytymään ja katsomaan kuinka Elo-Hannan ja Phyllisin istuttama mangopuu on kasvanut. EH on käynyt täällä ollessaan kahdesti kylässä Stewartin ja Phyllisin luona, viimeksi hirmumyrsky Irenen aikoihin 2005, jolloin myrsky riepotteli heidän mangopuutarhaansa. Siihen uuden puun istutuskin liittyy. Olimme alun perin suunnitelleet pistäytymistä Clevelandin Rock’n’roll Hall of Fame’issä. Nyt se sitten sai jäädä. Matka Miamiin päättää tämänkesäisen ja pienimuotoinen Amerikan valloitusretken.

 On siis hyvä päästä Columbuksesta pois näkemään muitakin paikkoja. Miamin vierailu on matkablogistin viimeinen etappi. Ensi maanantaina olen viimein kotona Turussa. Ohessa vielä muutamia kuvia Columbuksesta, mm. Ohion messuilta, jossa kävin lauantaina. Columbuksessa on vietetty osavaltion messuja vuodesta 1874. Maa- ja karjatalous sekä käsiteollisuus näkyy messuilla sekä maatalouskoneiden, pihvikarjan, hevosten ja maataloustuotteiden sekä ruokatuotannon esittelyinä. Muuten messut ovat kuin Suomessa. Kaksi viikkoa kestävä markkinatapahtuma on yhdistelmä amerikkalaisia sirkushuveja, paraateja, musiikkia, syömistä ja juomista.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Rekkaruokaa ja urbaania viljelyä

Yhdysvalloissa ja Pohjois-Amerikassa yleensä ruokarekkakulttuuri on yleistynyt viimeisen viiden vuoden aikana. Mobiiliruokaa on tarjolla lähes kaikkialla: kaupunkien keskustoissa, yliopistojen kampuksilla, suurten yritysten parkkipaikoilla, puistojen kupeessa ja keskeisten liikekeskusten tuntumassa. Mobiiliruokayrittäjät parkkeeraavat sinne missä potentiaalia asiakaskuntaa on liikkeellä. Kun hurrikaani Katrina iski Lousianaan ja tuhosi New Orleansin 29. elokuuta 2005, meksikolaiset taco-truck -yrittäjät saapuivat paikalle heti kun se oli mahdollista jälleenrakennustyön käynnistyttyä.

Me ihmiset olemme nälkäisiä apinoita: elämme ja teemme työtä syödäksemme. Tämä on kaupallisessa mielessä erityisen totta Yhdysvalloissa, jossa suhdetta ruokaan hallitsee aika. ”Aika on rahaa” on ruokakäyttäytymisenkin keskeinen eetos ja toiminnan premissi. Ruoan pitää olla saatavilla ja syötävissä samalla kun siirtyy paikasta toiseen tai päiväohjelmaan tulee sopiva väli nopealle aterialle  nälän loitolla pitämiseksi. Columbuksen keskustassa järjestettiin viime perjantaina 13.7. toista kertaa ruokarekka ja     -vaunufestarit. Elo-Hannan folkloristiystävät Cassie ja Nancy soittivat ja pyysivät mukaan. Kun EH:lla ei ollut varaa lipsua tiukasta kirjoitusaikataulustaan, lähdin ”tyttöjen” seuraksi. Tarjolla oli paikallisten ruokarekka- ja ruokavaunuyrittäjien luomuksia eri mausteilla ja makukombinaatioilla. Tarjolla oli perinteistä amerikkalaista burgeri- ja grilliruokaa, meren eläviä ja erilaisista maanantimista valmistettua pikaruokaa. Katsokaapa vaikka Hungry Monkeyn ruokalistaa. Tapahtuma ei sinänsä ollut kovin kummoinen: ruoan kyytipoikana rokkia, olutta ja hauskanpitoa. Ruoka-annos, jonka söin – Housesmoked Pulled Pork eli savustetusta grillipossusta valmistettu maissirisotto maissipannukakulla (pulled = grillipossu on paloiteltu vetämällä haarukalla lihan syitä pitkin) − oli oikein hyvä, mutta ei niin erinomainen, että juuri tälle yrittäjälle (Sweet Carrot Casual Cuisine) antaisin tämän vuoden palkinnon. Alla myös kuva pokaalista viime vuoden voittajan (Buckeye Back Ribs BBQ) ruokarekan edessä.

Ruoka ja ruokailu ovat Yhdysvalloissa luokkasidonnaista niin kuin kaikkialla muuallakin maailmassa. Me ihmiset syömme sitä mihin meillä on varaa. Mutta ansiotaso ei määrää aina ruokavalintojamme eikä osoita luokkarajan paikkaa: ruoka ja ravinto ovat merkittäviä elämäntavan ja eettisten valintojen indikaattoreita.  Tämä käy ilmi Jemina Kotiahon erinomaisesta uskontotieteen pro gradu -tutkielmasta (Turun yliopisto, Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, 2011), jossa hän selvitti eettistä kuluttajuutta elämäntapana. Kaikki eivät vain syö elääkseen tai hankkiakseen makuelämyksiä, vaan haluavat muuttaa itseään ja maailmaa syömällä vastuullisesti, terveellisesti ja ”reilusti” niin ruoantuottajien kuin kuluttajienkin kannalta. Teollinen ruoka toki hallitsee globaaleja ruokamarkkinoita, mutta ihmiset ovat enenevässä määrin voimaantuneet ottamaan toimijuuden itselleen ja harkitsevat tarkemmin miten ja missä syötävä ruoka on tuotettu, jalostettu tai valmistettu.

Yhdysvallat ei ole vain ruokakapitalismin ja lähes kaikkeen kuluttamiseen laajenneen mcdonaldisaation koti. Täällä pika- ja roskaruoan luvatussa maassa ruoan pitää nyt olla myös hidasta ja paikallista. ”Slow food” on vastaliike ”aika on rahaa” -ajattelulle. Slow foodia edustavat myös monipuoliset voileipä- ja salaattibaarit − kuten OSUn kampuksen tuntumassa sijaitseva Katalina − jotka tarjoavat asiakkaille hyvää, monipuolista ja monikulttuurista aamiais- ja lounasruokaa. Slow food on elämäntapavalinta. Ruoan valmistamiseen pitää ottaa aikaa ja ainakin mausteyritit sekä jotkut vihannekset kuten tomaatit on hyvä olla omasta takaa. Ystävien ja naapureiden takapihoilla ja kuisteilla näkee isoihin purkkeihin, puulaatikoihin ja sankoihin istutettuja tomaatin taimia sekä yrttejä. Jos päivänpolitiikka, talous- tai akateemiset asiat eivät synnytä keskustelua, ihmiset löytävät täälläkin helposti yhteisen sävelen puhumalla ruoasta, ruoan valmistamisesta ja viineistä.

Yhdysvalloissa on pitkään vaikuttanut ”urban gardening movement”, jonka kantava periaate on osoittaa, että lähiruokaa voidaan tuottaa myös urbaanissa ympäristössä. Polkiessani polkupyörällä asuntomme lähellä kulkevan Hudson ja Medary katujen kulmassa, vanhassa viktoriaanisen ajan rakennuksessa sijaitsevan koulun (Medary School) ohitse, koulun pihalle, parkkipaikan ja Hudson kadun väliin perustetun kasvimaan kimpussa ahertaa usein naisia, jotka kitkevät ja huolehtivat istutuksista ja niiden kastelusta. Pläntin ei siis tarvitse olla iso eikä sijaita viheralueella. Pieniä kasvimaita tapaa täällä tyhjillä tonteilla, jotka ihmiset ovat ottaneet käyttöönsä joko luvan kanssa tai ilman. Kasvimailla on myös kasvatuksellinen tehtävä: lapset näkevät miten ruoka kasvaa ja oppivat arvostamaan työtä, jota ruoan tuottaminen vaatii. Ei liene yhdentekevää juuri afroamerikkalaiselle väestölle, että Michelle Obamakin perusti pienen yrtti- ja vihannesmaan tultuaan Valkoisen talon emännäksi.

Americana

Pohjois-Amerikkaa, sellaisena kuin olen sen 1950-luvulta lähtien sisäistänyt erottamattomaksi osaksi tuntemaani maailmaa, olisi mahdotonta kuvitella ilman musiikkia. Tämän musiikin haltuunottoon ei aikanaan tarvittu musiikkialan koulutusta, minun tapauksessani ei edes minkään instrumentin hallintaa. Tarvittiin vain Elvis Presley, joka avasi portit säveltulvan tulla. Tätä musiikkia, jossa sekoittuvat eri lajit ja esitystyylit, saattoi kuunnella ja laulaa mukana ilman nuotinlukutaitoa tai absoluuttista sävelkorvaa. Americanan nimellä tunnettuun kategoriaan on sekoittunut musiikkiperinteitä työväen protestilauluista, bluegrassista, kantrista, bluesista ja rockista. Vast’ikään Neil Young, Kanadan lahja Yhdysvalloille, on yhdeksän vuoden tauon jälkeen koonnut Crazy Horse-yhtyeensä ja levyttänyt amerikkalaisen kansanmusiikin kuolemattomia klassikoita. Young ja Crazy Horse eivät ole kuitenkaan sovittaneet uudelle levylleen lauluista juuri niitä versioita, joita amerikkalaislapset oppivat ja lauloivat koulussa. Tutut laulut kuten Oh Susannah,  Clementine, Tom Dooley, Gallows Pole, This Land is Your Land, Wayfarin’ Stranger tai brittiläiseen kansainyhteisöön kuuluvan Kanadan lasten koululaulu God Save the Queen eivät ole alkuaan niin puhtoisia tai viittaukseltaan suoran kirjaimellisia millaisina ne on totuttu kuulemaan. National Public Radio (NPR) lähetti itsenäisyyspäivänä Neil Youngin toimittaja Terry Grossille kesäkuun alussa antaman haastattelun ”Neil Young’s Fascination With ’Americana’”, jossa Young kertoi miten vanhat laulut liittyvät hänen muusikonuraansa ja mitä hän haluaa sanoa niiden rokkaavilla versioilla.  Haastattelu löytyy litteroituna verkko-osoitteesta: http://www.npr.org/templates/transcript/transcript.php?storyId=155856961

Young kertoo kiinnostavalla, vaikkakin osaa ohjelmaa kommentoineita kuulijoita ärsyttävällä tavalla taustatyöstä, jota hän teki laulujen kohdalla. Kommentit ovat luettavissa yllä olevan linkin lopusta. Esimerkkinä albumin uskonnollinen kappale ”Jesus’ Chariot”. Young toteaa, että hän kuuli sen ensimmäisen kerran vuonna 1964 alkuperäisiin sanoihin tehtynä uutena melodiaversiona. Kun hän Crazy Horsen kanssa tarttui uudelleen kappaleeseen 2012, hän heräsi sen uskonnolliseen, negrospirituaaliseen merkityssisältöön. Youngin tulkitsee laulun alkuperäisten sanojen kertovan punahelttaisen kukon uhraamisesta ja Jeesuksen toisesta tulemisesta vaunuissa. Tarkemmassa kuuntelussa laulun kielikuvastossa vaunu, jolla Jeesus saapuu, osoittautuu naiseksi.

Young: … ”that the chariot was actually a female; that she is a chariot and Jesus is coming back in the chariot. It’s a very interesting song when you see it for what it is. And then the fact that then there’s a darkness…we’re going to kill a big red rooster now because Christ is coming back. What does that mean? I found this to be very stimulating. And she will take us to the portals. What does that mean? That’s kind of a religious thing. We’re going to go to heaven. We’re going to go – where were we going? To me, these songs are just full of images that are fascinating”.

Uskonto on niin laululyriikassa kuin missä tahansa muussakin ilmaisussa kielikuvien tasolla erottamaton osa Americanaa. Hannu Mäkelän oli mahdotonta päästä Aleksis Kiven pään sisään ilman uskonnollista metaforiikkaa. Eskatologia – kuvat siitä, mitä ihmispolon sielulle seuraa kuoleman jälkeen – on elämän peruskauraa, jolle kirjailijat, runoilijat ja musiikin tekijät ovat herkkiä ollakseen kirjailijoita, runoilijoita tai musiikin tekijöitä. Neil Young on tällä hetkellä ajankohtainen myös Jonathan Demmen levitykseen tulleesta elokuvasta ”Neil Young Journeys”.

Pieniä suuria asioita

Viikko on kulunut arkisten asioiden merkeissä. Ollaan päästy motellista viimein kotiin kun sähköt saatiin takaisin pitkällisen katkoksen jälkeen. Arki taas sujuu kun likapyykit on pesty, läppärit saavat virtaa ja nettiyhteys toimii, kaupassa voi käydä kun ruoka ja juomat pysyvät kylminä ja kokata voi kotona − ja mikä tärkeintä: ilmastointi pelaa EH:n työhuoneessa, jossa nyt myös nukumme. Huonoihin yöuniin makkarin kuumuudessa ei ole varaa; muuten hermot brakaa ja päiväsuunnitelmat kärsivät.

Matkablogin pitäjän elämässä on nyt suvantovaihe. Mutta arjen askareetkin ovat olennainen osa matkakertomusta, vaikka niitä ei osaa sen paremmin jokapäiväisen elämän kestossa tai etukäteen kirjoittaa matkasuunnitelmaan. Matka on elämän keskeinen metafora. Tapahtumat ovat enemmänkin pieniä huomioita ympäröivästä elämästä ja oman mielen liikkeistä. Jos ketä kiinnostaa, tai vaikka ei kiinnostaisikaan, kerron miten matkalla oloa eivät jäsennä vain uuden ympäristön tapahtumat, vaan myös omat asiat ja ajatukset. Minulla on nyt täällä kaksi, pinnalta katsoen täysin erilaista maailmaa tutkailtavana. Yksi on tuolla ulkona kaduilla, kaupoissa, ruokapaikoissa, kapakoissa, kahviloissa ja fillarireiteillä, missä liikun ja missä ihmiset liikkuvat, opiskelevat ja tekevät päivittäistä työtään tai vain hengailevat. Toinen on se sisäinen maailma, johon asetun kun otan käteeni EH:n kirjahyllystä poimimani Hannu Mäkelän loistavan kirjan KIVI eli romaanin Aleksis Kiven elämän viimeisistä päivistä. Voiko ajatella sen suurempaa kontrastia amerikkalaisen keskilännen urbaanin kaupungin ja veljensä Alpertin kovakouraisessa käsittelyssä viruvan, Lapinlahdesta kotiutetun ja puhekykynsä menettäneen kirjailijan maailmojen välillä. Kontrasti näyttää suurelta, mutta on kuitenkin molempia maailmoja avaava ja kulttuurisesti palkitseva. Hannu Mäkelä on sukeltanut Aleksis Kiven pään sisään ja kirjoittanut ulos kaiken sen kauniin ja katkeran, mitä hän aisti, tunsi, koki, ajatteli ja muisti. Matka 1870-luvun alun Uudeltamaalta 21. vuosisadan Ohioon ei välttämättä ole niin pitkä kuin voisi kuvitella. Pellot ja niityt, jotka avautuvat Aleksis Kiven kotitalon yläkerran päätyikkunasta Palojoelta (Kiven kotimuseossa kannattaa vierailla!) ja jotka muodostivat Kiven mielenmaiseman, ovat leimaa antavia myös täällä keskilännessä.

Kun ajattelen eurooppalaisten, myös suomalaisten, siirtolaisten asettumista tänne Yhdysvaltoihin aikana, jolloin Kivi kävi taistelunsa elämästään Seitsemän veljeksen valmistumisen ja vastaanoton jälkimainingeissa, voin sieluni silmin sijoittaa maailmat  kulttuurisesti samalle jatkumolle. Kiven sisäinen puhe, johon Hannu Mäkelä on päässyt käsittämättömän taitavasti ja uskottavasti kiinni, nousee pitkälti samasta kristillisen kulttuurin sanastosta, jota käyttivät myös tänne muuttaneet siirtolaiset, eritoten 1800-luvun saksalaiset maahanmuuttajat. Kävin eilen tutustumassa heidän rakentamaansa asujaimistoon. Alue kuuluu vuodesta 1974 alkaen Yhdysvaltojen historiallisten paikkojen kansalliseen rekisteriin ja sen kunnostustöitä valvoo German Village Society. Hyvin hoidetut ja suurella, yksityisellä rahalla renovoidut punatiilirakennukset, puolitoista/kaksikerroksiset talot, kaupat, ravintolat, vanhat olutpanimoravintolat ja evankelis-luterilaiset kirkot muodostavat nykyään turistisimman nähtävyyden Columbuksen välittömässä keskustassa. Vaikka rinnastus kansanomaisen kielen rikkaudesta ammentaneeseen Aleksis Kiveen ei ole aivan osuva, sävytti tänne juurtuneita saksalaisia myös suuri runoilija, Johann Friedrich von Schiller. Schillerin mukaan on nimetty saksalaisen kylän kaunis puisto.

Motellielämää!

Huomenna tulee kuluneeksi viikko keskilännessä, erityisesti Ohioon ja Länsi-Virginiaan iskeneestä rajusta ukkosmyrskystä. Tuuli eteni 120 kilometrin tuntinopeudella kaataen ja katkoen sähkötolppia, puita ja oksia sekä irrottaen maasta lähes kaiken mikä irrotettavissa oli. Lauantai-aamuna 30. kesäkuuta Ohiossa oli noin 500 000 sähkötöntä taloutta. Myrsky alkoi hellepäivän jälkeen pahimpaan ruuhka-aikaan. Olimme Elo-Hannan kanssa kotona koillis-Columbuksessa (Franklin County) ja katsoin olohuoneen ikkunasta hetkessä alkanutta rajua tuulta. Oli pelottavaa nähdä millaisella voimalla tuuli paiskoi roskapönttöjä, katupölyä, roskia ja oksia kadulla. Talon takana kujalla puu kaatui rymisten naapurirakennuksen vanhan puurakenteisen autotallin päälle katkoen sähkölinjat. Sähköjohdot kytivät hetken katkenneessa puunrungossa. Naapurit kävivät pelastamassa autotallista ruohonleikkurin hetkeä aikaisemmin ennen kuin autotalli ja sen vieressä olevan tiilirakennuksen katto syttyivät tuleen. Kesti jonkin aikaa kunnes palokunta saapui paikalle.

Kun Elo-Hannan piti saada virtaa tietokoneeseensa, hän ehdotti, että lähdemme yöksi hotelliin emmekä jää odottamaan sähköjen palautumista, koska langat olivat poikki eikä meillä ollut tietoa koska piuhat ehditään korjata tällä alueella. Jääminen olisikin ollut turhaa. Viime perjantaina alkaneella evakkomatkalla olemme olleet siis jo viikon. American Electric Power (AEP) päivittää Facebook -sivustolleen  korjaustöiden aikatauluaan. Tämänhetkinen tieto on, että saamme sähköt takaisin joko lauantaina tai sunnuntaina, siis 8-9 päivää myrksyn jälkeen. Vietimme yhden yön keskustan Hyatt-hotellissa, mutta siirryimme halvempaan motellimajoitukseen viime lauantaina lähelle yliopiston kampusta. Täällä on ilmastointi mikä helpottaa suunnattomasti nukkumista kun yölläkään lämpötilat eivät laske paljoa 30 asteesta. Eksessiivisen helteen varoituksia on annettu tämän viikon lauantaiyöhön asti. Lisäksi täällä motellissa on nopea nettiyhteys, mikä on helpottanut aloittelevan matkablogikirjailijan työtä. Kävin toissapäivänä täyttämässä Columbuksen virkistys- ja puisto-osastossa hakemuksen saadakseni ilmaisen vapaa-ajan kortin (Leisure Card), jolla pääsen Tuttle-puistossa sijaitsevaan maa-uimalaan uimaan. Tiedossa siis mukavaa helpotusta helteeseen vilpoisten vesien äärellä.

Red, White and Boom! July 4th, 2012!

Nyt sekin on sitten koettu. Vaikka olen vieraillut Yhdysvalloissa lukuisaan otteeseen sitten ensivisiitin talvella 1974-1975, en ole koskaan ollut täällä itsenäisyyspäivänä. Heinäkuun 4. on tärkeä ja merkittävä päivä, jolla on Amerikan Yhdysvalloille kyseenalaistamaton ja pyhäksi tunnistettu historiallinen arvo Britannian entisenä siirtokuntana. Kansallisen juhlapäivän viettoon kuuluvat luonnollisesti paraatit, ilotulitukset ja konsertit. Red, White and Boom! tarkoittaa päivän koristelua tähtilipun värein sekä juhlinnan huipentumista mittaviin ilotulituksiin. Kävimme katsomassa Elo-Hannan ystävien Richardin ja Helenin kanssa ilotulitusta jo eilen illalla, sillä Columbuksen kaupunki huomioi myös työntekijänsä ja valaisee kirjokannen jo heinäkuun 3. päivän illalla pimeän laskeuduttua klo 22 niin että kaikilla, myös ilotulituksen järjestäjillä, valvovilla viranomaisilla, siivoojilla etc. olisi vapaapäivä itsenäisyyspäivänä.

Sen sijaan, että olisin kiinnostunut itsenäisyyspäivän viettoon liittyvästä kansallisesta poliittisesta retoriikasta, olen tyytyväinen mahdollisuuteen olla paikalla näkemässä, minkä sisällön kansalaiset ja eri kansalaisryhmät itse antavat amerikkalaisuudelle ja miten he ilmaisevat tulkintaansa kansakunnasta, sen historiasta ja poliittisesta järjestelmästä sekä ennen kaikkea oikeuksistaan kansalaisina.  Tämä päivä osoitti, että jalkautuminen tai paremminkin pyöräytyminen – kiitos Jaana Kourille termistä ja kommentista! – kadulle seuraamaan päivän juhlistamista kannatti. En tiedä kuinka laajasti Yhdysvaltojen eri osavaltioissa järjestetään ns. vastakulttuurisia  itsenäisyyspäivän paraateja, mutta Columbus tarjosi hienon esimerkin siitä, miten ihmiset itse ottavat päivästä ilon irti ”kieliposkella”, perinteisen paraatiformaatin rakenteissa.  Päivä oli kieltämättä hieno kokemus 40 asteen helteestä huolimatta (nyt illalla tätä kirjoittaessani ukkonen lähestyy Columbusta). Onneksi asemapaikakseni ottamani High St. ja Russellin kulman tienoilla italialaisessa kylässä oli yksi kuppila auki ja saatoin virkistää hikistä oloani ja kuivuvaa kurkkua kylmällä Yuengling Lagerilla. Kun Columbus on merkittävä yliopistokaupunki, täällä on myös iso ”vastakulttuuriyhteisö”. The Doo Dah Parade itsenäisyyspäivän paraati järjestettiin tänään Columbuksessa jo 29. kerran. Päivän tunnus on ”Celebrate Liberty & Lunacy”. Hauskat kuvat alla osoittavat, millaisia muotoja vapauden ja hulluuden paraati sai tänä vuonna. Mukana oli burleskiryhmiä, teatteriporukoita, naisia, lapsia ja poneja ja luonnollisesti erilaisia variaatioita amerikkalaisuutta ilmaisevasta  ikonografiasta. Teemat koskettelivat ajankohtaisia keskustelunaiheita kuten Obaman terveyslakia sekä ensi marraskuun presidentinvaalia (huulenheitto Romneyn ”venäläisyydestä” ja syntymätodistuksen tarkistamisesta; liittyy  Obaman kiisteltyyn syntyperään).